Metsät pienenivät ja jäivät kuin savannien ympäröimiksi saariksi

Noin viisi – kolmr miljoonaa vuotta sitten vaihtelevat kuivien jaksojen kaudet Itä-Afrikassa johtivat laajojen metsien muuttumiseen savanneiksi. Nämä muutokset seurailivat jääkausia, vaikkei Afrikassa jäätymistä laajemmassa mittakaavassa tapahtunutkaan.

Jäljelle jääneet metsät jäivät eristyksiin toisistaan, niitä ympäröi kuiva savanni jota metsien lajit eivät voineet ylittää. Metsiä jäi Eastern Arc Vuorien huipuille ja rannikon kosteammille alangoille.

Metsien isolaatio johti Itä-Afrikan metsien eläin- ja kasvilajien lajiutumiseen. Hyvin pieneltä alueelta Keniasta ja Tansaniassa tavataankin poikkeuksellisen suuri määrä lintu-, nisäkäs-, sammakko- ym. lajeja. Tämä alue on yksi maailman biodiversiteetin Hot Spot aluesta.

Pikkugalagoiden lajiutuminen

Pikkugalagot ovat yöeläimiä, enimmäkseen hyönteissyöjiä, pieniä (alle 150g) ja ketteriä hyppijöitä. Jotkut lajit ovat hyvin arkoja ja vaikeasti löydettäviä. Siten Taitavuorten pikkugalagotkin saattoivat elää pienissä metsäsaarekkeissa pitkään ihmisten tietämättä niistä lainkaan.

Galagot ovat puoliapinoita kuten makit Madagasgarilla ja tarsierit Aasiassa. Puoliapinat ovat kädellisiä, mutta niitä pidetään ns. ”vähemmän kehittyneinä” kuin muita kädellisiä. Lemurit, lorit, tarsierit ja galagot ovat puoliapinoita.

Afrikassa kaikki puoliapinat ovat galagoita ja yöeläimiä. Ilmeisesti kilpailu muiden kädellislajien kanssa on johtanut niiden yöaktiivisuuteen.

Pikkugalagoiden taksonomia, lajintunnistus, on ollut tutkijoille haastavaa. Nämä yöaktiiviset lajit ovat kryptisiä, eli eri lajit näyttävät keskenään samanlaisilta. Öisessä metsässä eri lajit tunnistavat toisensa kutsujen perusteella, eivät ulkonäön perusteella (Bearder 1999).

Pitkän matkan kutsuhuudot ovat helpoin tunnistaa lajit toisistaan, sillä kullakin lajilla on oma tunnusomainen kutsuhuuto. Pikkugalagot käyttävät näitä kutsuhuutoja aamuisin ryhmän kokoontuessa yön ruuanetsinnän jalkeen ja illalla ennen hajaantumista metsään. Kutsuhuutoja käytetään myös yönaikana, huudoilla ylläpidetään yhteyttä ryhmän jäseniin.

Pikkugalagoiden taksonomia perustui aluksi museoihin kerättyihin kuolleisiin yksilöihin. Myöhemmin taksonomia perustui myös kutsuhuutojen analysointiin, lajien käyttäytymisen ja eliömaantieteelliseen tutkimukseen. Viime vuosina DNA tutkimus on tuonut paljon lisätietoa pikkugalagoiden taksonomiasta (Pozzi et al. 2020).

Suku – Paragalago (2017) Itäisen Afrikan pikkugalagot

Pikkugalagoiden, suku Galagoides uudelleenarvioitiin vuonna 2017 (Masters et al. 2017). Tutkimus perustui genetiikan, ääntelyn ja morfologian vertailuun. Tutkimuksen perusteella suku Galagoides jaettiin kahtia, ja Itä-Afrikan pikkugalagoiden suvun nimeksi tuli Paragalago. Galagoides suku koostuu kolmesta lajista, jotka elävät varsin laajalla alueella Länsi-Afrikassa. Lajit ovat G. demidoff, G. thomasi ja G. kumbirensis. G. kumbirensis löydettiin Angolasta ja kuvattiin lajina vasta vuonna 2017 (Svensson et al. 2017).

Uuteen Paragalago sukuun kuuluu, tällä hetkellä, viisi lajia. Nämä lajit ovat Kenian rannikkopikkugalago (P. cocos), Zanzibarin pikkugalago (P. zanzibaricus), Mosambicin pikkugalago (P. granti), vuoristopikkugalago (P. orinus) ja Rondon pikkugalago (P. rondoensis).

On mahdollista, että lajeja on enemmänkin, sillä monet populaatiot ovat olleet pitkään eristyneinä. Syvällisempää pikkugalagotutkimusta ei ole tehty kovinkaan paljoa, Taitavuorten pikkugalagojakaan ei ole tutkittu ennen nyt alkanutta tutkimustamme. Koska Taitavuorten pikkugalago saattaa olla P. cocos (Rosti et al. 2020), Kenian rannikkopikkugalago, tämä artikkeli keskittyy erityisesti P. cocos lajin taksonomiaan.

Rajat lajien välillä eivät ole yksinkertaisia, ja tutkimuksissa täytyy yhdistää tutkimustuloksia morfologiasta, käyttäytymisestä, akustisesta kommunikaatiosta, eliömaantieteestä ja genetiikasta. Jokaisen populaation suojelu on tärkeää, mutta lajin tunnistus voi auttaa saamaan lisää resursseja suojeluun. Suojelutoimet kohdennetaan helpommin lajeihin, jotka ovat uhanalaisia Kansainvälisen luonnonsuojeluliiton IUCN punaisessa kirjassa. Siten oikea uhanalaisuusluokitus saattaa pelastaa populaation sukupuutolta.

Paragalagot IUCN:n Punaisessa kirjassa

Paras tietolähde pikkugalagoihin (ja muihinkin Afrikan eläimiin) on Mammals of Africa sarja (MOA) (2013), ja pikkugalagot löytävät osasta II. Kunkin lajin ääntelyä voi kuunnella Wildsolutionsin nettisivuita. Tämä sivusto on Eastern Africa Primate Diversity and Conservation Program, jota ylläpitävät tutkijat ja luonnonsuojelijat Thomas Butynski ja Yvonne de Yong.

Paragalagolajien elinalueet ja painot lyhyesti (Names IUCN 2019)

P. cocos: Kenian rannikkopikkugalago, Kenya coast galago, coast of Kenya, 138-150 g.

P. zanzibaricus: Zanzibarin pikkugalago, Zanzibar dwarf galago, lowland forests at the coast of Tanzania, 118-195 g.

P. zanzibaricus zanzibaricus: Zanzibar island, saarella elävät yksilöt ovat pienempiä

P. zanzibaricus udzunwensis: Matundu dwarf galago, useat Tansanian alankometsät lähellä rannikkoa

P. granti: Mosambicin pikkugalago, Wozambique dwarf galago, eteläinen Tanzania, Malawi, Zimbabwe ja Mosambique, 165 g.

P. orinus:  Vuoristopikkugalago, Mountain dwarf galago, Uzzungwa ja Uluguru vuoret Tansania, 74,98 g. Yksi maailman 25 uhanalaisimmasta kädellisestä IUCN:n ja IPS:n  mukaan.

P. rondoensis: Rondon pikkugalago, Rondo dwarf galago, tavataan kuudesta eristyneestä alankometsän saarekkeesta Tansanian rannikolla, 60-73g. 

P. cocos, Kenya coast galago, nimeämisen historia

Thomas Butynski kollogoineen kirjoitti yhteenvetoartikkelin Itä-Afrikan pikkugalagoiden taksonomiasta (Butynski et al. 2006). Siihen aikaan itäistenkin lajien suku oli Galagoides, selvyyden vuoksi käytän tässä kuitenkin sukua Paragalago.

Edmund Heller nimesi lajin 1912, Galago moholin alalajina. Hän keräsi 10 yksilöä Mazerasista Keniasta. Habitaatti, josta eläimet pyydystettiin oli matalampaa pusikkoa ja kookospalmuja.

P. cocos nostettiin omaksi lajikseen Elliotin toimesta 1913. Pitkän aikaa lajia kuitenkin pidettiin käytännössä Galago gallarumin alalajina (Galago gallarum cocos) tai Zanzibarin pikkugalagon alalajina (P. zanzibaricus cocos).

P. cocoksen käyttäytymistä, ääntelyä ja ekologiaa tutkittiin perusteellisesti Dianin ja Gedin metsissä Keniassa (Harcourt & Nash 1986a,b; Harcourt & Perkin 2013). Harcourtin ja Nashin artikkeleissa laji oli vielä nimetty P. zanzibaricukseksi, mutta tutkimus oli osoittamassa, että laji ei ollut P. zanzibaricus vaan P. cocos.

Dianin ja Gedin metsät ovat 40 kilometrin päässä Mazerazista, josta P. cocoksen lajimäärityksessä 1912 käytetyt yksilöt olivat kerätty. Thomas Butynski ja Yvonne de Yong kävivät Mazerasissa 2004 määrittämässä metsän pikkugalagoiden lajin, ja varmistivat että laji on P. cocos. Siis sama laji kuin Dianin ja Gedin metsissä.

Aiemmin julkaistujen tieteellisten artikkelien lukeminen voi tuntua hankalalta, sillä lajien nimet ovat vaihtuneet, ja myös suvun nimi on vaihtunut. 

P. cocos oli P. zanzibaricus, tai jokin muu vuoteen 2006 saakka. Butynski et al. (2006) artikkelista saakka P. cocos on saanut pitää lajistatuksensa. Tämä lajistatus perustui pitkälti lajityypilliseen kutsuhuutoon, joka on selvästi erilainen kuin P. zanzibaricuksella. Lajin englanninkielinen nimi vaihtui jälleen viime vuonna, kun Kenya coast dwarf galago lajinimestä pudotettiin dwarf pois IUCN.n arvioinnissa. Siten lajin englanninkielistä nimeä ei voi pitää vakiintuneena.

Kenian rannikkopikkugalagon (P. cocos) elinalueet

Kenian rannikkopikkugalagoa (P.cocos) tavataan ikivihreissä alankometsissä Kenian rannikolla, ja myös Tana jokea  ylävirtaan seuraillen. Etelässä elinalue rajautuu Mgambon metsään Tansanian puolella ja koillisessa Itäisen Usambarara vuorten alarinteille (Harcourt & Perkin, 2013). Kenian rannikkopikkugalagoa tavataan 350 metrin korkeuteen saakka merenpinnasta.

P. cocos on näistä rannikolla elävistä lajeista pohjoisin, P. zanzibaricus keskimmäinen ja P. granti eteläisin laji. On mahdollista että P. cocos ja P. zanzibaricus elävät samoissa metsissä muutamissa metsissä Itäisillä Usambara vuorilla ja pohjoisessa Tansanian rannikkokaistaleella (Butynski et al. 2006).

Miksi pikkugalagolajeja tavataan niin paljon suppealta alueelta?

Ilmaston ja kasvillisuuden muutokset viiden viimeisen vuoden aikana johtivat laajojen metsien katoamiseen Itäisestä Afrikasta. Tämä sai aikaan myös hyppäyksen ihmisen evoluutiossa, ihmisen sopeutuessa elämään kuivemmalla ja kuumemmalla savannilla. Jäljelle jääneet metsät olivat eristäytyneitä laikkuja Itäisillä Kaarivuorilla, joista metsien lajisto sai turvapaikkansa. Nämä metsät ovat noin 30 miljoonaa vuotta vanhoja. Metsien hämmästyttävä monimuotoisuus on kokenut kovia erityisesti viimeisen sadan vuoden aikana, jolloin metsät on miltei hävitetty. 

Itäisten Kaarivuorten metsät yhdessä Itä-Afrikan rannikon alankometsien kanssa muodostaa Zanj alueen, jossa on poikkeuksellisen monimuotoinen eliömaailma. Tällä alueella tulee olla kaikkein korkein suojeluarvo (Masters et al. 2017).

Pikkugalagoiden tutkijoita

Tässä joitakin tutkijoita, jotka ovat tehneet pikkugalagotutkimusta Itä-Afrikassa:

Simon Bearder, Thomas Butynski, Andrew Perkin, Yvonne de Yong, Magdalena Svensson, Caroline Harcourt, Leanne Nash, Paul Honess, Judith Masters, Anna Nekaris

Öinen pikkugalagotutkimus on vaikeaa, siten pikkugalagoista tiedetäänkin hämmästyttävän vähän verrattuna useimpiin muihin kädellisiin.

Lähteet:

Bearder SK. 1999. Physical and social diversity among nocturnal primates: A new view based on long term research. Primates 40:267–282. DOI: 10.1007/BF02557715.

Butynski TM, de Jong YA, Perkin AW, Bearder SK, Honess PE. 2006. Taxonomy, Distribution, and Conservation Status of Three Species of Dwarf Galagos (Galagoides) in Eastern Africa. Primate Conservation 21:63–79. DOI: 10.1896/0898-6207.21.1.63.

Harcourt CS, Nash LT. 1986a. Social organization of Galagos in Kenyan coastal forests: I.Galago zanzibaricus. American Journal of Primatology 10:339–355. DOI: 10.1002/ajp.1350100406.

Harcourt CS, Nash LT. 1986b. Species differences in substrate use and diet between sympatric galagos in two Kenyan coastal forests. Primates 27:41–52. DOI: 10.1007/BF02382521.

Harcourt CS, Perkin AW. 2013. Galagoides cocos Kenya Coast Dwarf Galago (Diani Dwarf Galago). In: Mammals of Africa. Bloomsbury,.

Masters JC, Génin F, Couette S, Groves CP, Nash SD, Delpero M, Pozzi L. 2017. A new genus for the eastern dwarf galagos (Primates: Galagidae). Zoological Journal of the Linnean Society 181:229–241. DOI: 10.1093/zoolinnean/zlw028.

Pozzi L, Penna A, Bearder SK, Karlsson J, Perkin A, Disotell TR. 2020. Cryptic diversity and species boundaries within the Paragalago zanzibaricus species complex. Molecular Phylogenetics and Evolution 150:106887. DOI: 10.1016/j.ympev.2020.106887.

Rosti H, Rikkinen J, Pellikka P, Bearder S, Mwang’ombe J. 2020. Taita Mountain dwarf galago is extant in the Taita Hills of Kenya. Oryx 2020:151–153. DOI: https://doi.org/10.1017/S003060531900142X.

Svensson MS, Bersacola E, Mills MSL, Munds RA, Nijman V, Perkin A, Masters JC, Couette S, Nekaris KA-I, Bearder SK. 2017. A giant among dwarfs: a new species of galago (Primates: Galagidae) from Angola: Svensson et al. American Journal of Physical Anthropology 163:30–43. DOI: 10.1002/ajpa.23175.

• 

• 

• 

•